Kummallinen kuntahallinto

Pähkäilyä kunnallisten palveluiden laadun seurannasta

Tietoja

Kategoria: Kummallinen kuntahallinto

Julkaistu sunnuntai, 08 maaliskuu 2009 00:00

Kirjoittanut Pähkäilijä

Osumia: 340

Koululaisen äiti ja isä huomaavat lapsensa oireilevan. Lapsi on selvästi onneton, eikä halua mennä kouluun. Vanhemmat yrittävät ottaa selvää, mistä ongelmat johtuvat ja toisaalta rohkaista lasta yrittämään uudelleen, päivästä ja viikosta toiseen.

Vihdoin vanhemmat päättävät ottaa yhteyttä opettajaan, joka on samaan aikaan sekä empaattinen että torjuva. Sama ilmiö tulee esiin rehtorin kanssa, joka kuuntelee, ymmärtää ja vakuuttaa, että kaikki mahdollinen tehdään. Mutta tämä tie ei lopulta välttämättä johda mihinkään. Siitä on valitettavan katkeria omakohtaisiakin kokemuksia.

Mistä tässä kaikessa on kysymys? Asialla on monta puolta. Kyseessä on tilanne, jossa yksilö kohtaa systeemin, mutta myös asiakas palvelun tarjoajan. Asetelmissa on hieman eroa, mutta kyse on samasta asiasta. Ja se valitettava tilanne on, että asiakas on pieni ja kunnan systeemi on iso. Jos rikkomus/laiminlyönti johtaa oikeustoimiin, niin ainoastaan silloin kunta häviää. Miettikääpäs miten suuresta virheestä tuolloin on kysymys?

Toisaalta palvelun tarjoajalla on eräänlainen monopoli. Koulumaailmassa koulun vaihtaminen, erityisesti maaseutukunnissa, on käytännössä mahdotonta. Inhimillinen hätä voi olla siksi kova, että sekin vaihtoehto on joidenkin kohdalla jouduttu tekemään. Jos lapsen pahoinvointi johtaa muuttoon tai koulukuljetuksiin kunnan ulkopuolelle, niin perheen tuska on jo valtava ja prosessi on raskas, mutta se tarjoaa lapselle uuden mahdollisuuden.

Mutta mitä me kuntalaiset voimme tehdä tilanteen korjaamiseksi? Miten me voimme antaa enemmän aikaa ja tilaa niille lapsille, jotka eivät ole luokkansa suulainpia tai urheiluseuran ykkösnimiä. Jotka eivät olisi valtuutettujemmekaan mielestä "luusereita". Pähkäilläänpä hieman sitä, todennäköisesti pitkän kaavan mukaan. Miten vanhempien ja erityisesti lasten asemaa ja oikeuksia voitaisiin parantaa pahimmat tragediat välttäen?

Teoreettisesti ajatellen, siis jos asiat halutaan tehdä hyvin, meidän pitäisi pystyä asettamaan koulutoimelle selkeät tavoitteet (määrä/laatu) ja laskemaan niitä varten tarvittavat resurssit (määrä/laatu) sekä aikataulut. Sen jälkeen pystyisimme seuraamaan kaikkien näiden toteutumista, ja arvioimaan mahdollisia häiriöitä aiheuttavia tekijöitä. Ei ihan helppoa. Vaan siitäkö tekosyy olla tekemättä mitään - on niin vaikeaa.

Opetusministeriö seuraa koulujen ja kuntien tasoa mm. lukioiden välisillä vertailuilla, jotka perustuvat riippumattoman ylioppilastutkintolautakunnan aineistoihin. Niiden kärjen täyttävät pääsääntöisesti Helsingin eliittilukiot, ja Kirkkonummen lukiot ovat hyvää keskitasoa. Mutta jos minun lapseni on ala-asteella, niin nuo mittaukset ovat aika epärelevantteja. Samaa voi sanoa kansainvälisen Pisa-tutkimuksen tuloksista.

Kunnan opetustoimi sekä yksittäiset koulut tekevät normaalit suunnitelmansa ja budjettinsa, jotka hyväksytetään vuosittain johtokunnissa, lautakunnissa ja valtuustossa. Budjetin teon yhteydessä paljon aikaa käytetään valtionavun maksimointiin eri keinoilla.

Sen jälkeen opetustoimi ja koulut seuraavat pääsääntöisesti lähinnä vain budjetin toteutumista, suomeksi sanottuna rahojen riittävyyttä. Kun oppilas syystä tai toisesta muuttaa toiseen kuntaan, rehtori on tyytyväinen, kun tilaa tulee hieman lisää, mutta samalla suree menetettyjä valtioapuja. Näin hän saattaa sanoa avoimesti jopa oppilaan vanhemmille, kun koulun vaihto on pakko tehdä. Eli kaikkiaan aika karua hommaa; lapsemme arvo mitataan rahassa.

Yksi paljon käytetty resursseja mittaava ja myös vaaleissa väännelty mittari (indikaattori) on koulutusryhmien koko. Lain mukaan maksimikoko vaihtelee vuosiluokittain 20 oppilaan paremmalla puolella, mikä vanhan kansakoulun käyneestä tuntuu järkyttävältä luvulta. Vaikka toteutunut luokkakoko olisi peräti 17 lasta oman lapsen seurana, niin ajatus yksilöllisestä opetuksesta on aika kaukainen.

Joten tämä mittaa vain ja ainoastaan resurssien tilaa, ei lasten opetuksen tilaa tai laatua. Samanlaisia teknisiä indikaattoreita on myös muita kuten opetustilojen neliömäärä / oppilas tai niiden käyttöaste. Lasten vanhemmille ne eivät kerro mitään.

Opetustoimessa on kysymys hyvin vahvasti henkilökohtaisesta palvelutoiminnasta, siinä missä terveyden- tai vanhustenhoidossa. Tällöin on äärimäisen tärkeää, että henkilöresurssit ovat päteviä, sitoutuneita ja sopivalla tavalla kuormitettuja. Ja myös oikealla tavalla organisoituja ja johdettuja.

Tämän osion arviointiin löytyy monia selkeitä indikaattoreita, kuten opettajien pätevyys, kouluttautuminen, vaihtuvuus tai kokonaistyöaika. Käytännössä yksi hyvä mittari on myös sairaspoissaolojen määrä. Ja kaikkia näiden kehittymistä pitäisi verrata kunnan sisällä ja maan keskiarvoihin. Tämä kertoisi koululaisen vanhemmalle jo jotain koulun tilasta - siis kouluyhteisön hyvinvoinnista.

Entäs sitten se palvelutoiminnan lopputulos; koulutusta saanut pellavapää. Miten me voimme mitata hänen tuloksiaan. Niinpä, opettajat arvioivat hänen oppimistuloksiaan, vieläpä vanhempien kanssa järjestetyissä tapaamisissa sekä palautetta oppilaalta itseltään kysyen, mikä on positiivinen juttu. Siellä voidaan tarpeen vaatiessa nostaa kissa pöydälle.

Ongelmat ovat kuitenkin usein piilossa, eikä edes opettajan intressi ole lähteä niitä kaivelemaan liikaa, koska asia helposti henkilöityy joko yksittäiseen opettajaan tai oppilaaseen. Vain harva opettaja haluaa tarkoituksella heiluttaa omaa venettään. Eli tämäkin on usein umpikuja.

Jotta todellista opetuksen tilaa voidaan uskottavasti arvioida, tarvitaan myös edellistä täydentäviä mittareita. Oppilaan / oppilaiden koulupoissaolotilastot, on niiden "syy" mikä tahansa. Lienee kohtuullisen hyvä tapa mitata motivaation puutetta tai kouluyhteisön pahoinvointia.

Koulukiusaaminen voidaan todennäköisesti paljastaa lukemalla näiden seurannan tuloksia. Huonojen oppimistulosten syy voi olla ihan joku muu kuin tyhmä lapsi, vaikea luonne tai hienosti sanottuna oppimisvaikeudet.

Jos luokka on kuriton tai levoton, oppimisvaikeuksia ei voi laittaa lapsen huonon keskittymiskyvyn piikkiin. Koululla pitää olla keinoja seurata omaa toimintaansa, lukea sen tuloksia ja tehdä korjausliikkeitä. Jotta edes jonkun pellavapää asiakkaan kohtalo voitaisiin vielä pelastaa.

Palataanpa kuitenkin jutun alkuun. Minä olen huomannut lapsen oireilun ja ongelmat. Myös lapseni kaverin vanhemmat epäilevät, että kaikki ei ole kunnossa, kun heidänkin lapsensa pelkää mennä kouluun.

Rehtori haluaa pitää asiaan välimatkaa, koska vanhemmat eivät nyt vain ymmärrä koulutoimen tilannetta. On resurssipulaa, ja lapset ovat lapsia. Ongelma on kuulemma hallinnassa, kunnan sisällä. Meidän ongelmamme on pahoinvoiva lapsi, huono asiakas. Joku tässä mättää.

Väkisin tulee mieleen, että meillä pitäisi kuntalaisina olla oikeus vaatia oikeaa tietoa koulumme tilanteesta. Tietoa varmasti on, mutta onko se julkista; lain mukaan tai kunnan oman käytännön mukaan. Voin vain kuvitella, millä perusteella tieto voidaan julistaa salaiseksi. Ja meidän lapsemme hyvinvoinnilla ei ole mitään arvoa.