Pähkäilijällä on ollut tapana parantaa maailmaa ja kirjoitella erilaisista ilmiöistä kuten Susan Boyle. En tiedä, miten Susanilla mahtaa nykyisin mennä, mutta tämän päivän ilmiö taitaa olla Petteri Sariola, jonka nimi tulee vastaa vähän joka mediassa. Petteri on kehittänyt ihan oman tyylilajinsa, jonka hän esittelee Youtuben videossa. Eli yksi mies soittaa rummut, basson ja kitaran, ja tietysti myös laulaa. Eli sellainen yhden miehen bändi, joka toimii paremmin kuin moni normaali bändi.

Petteri selittää, että hän ei saanut bändiä kasaan, joten oli pakko tehdä kaikki itse. Joopa joo. Arkielämässä harva pärjää yksin, vaan kaikki on yhteispeliä, tiimityötä tai bändiä, koska vain harva meistä on multi-instrumentalisti. Käytännön työelämässä ja päätöksenteossa on pakko tukeutua toisiin ja tehdä oikeasti tiimityötä. Jos ei osaa jotain osa-aluetta, niin se olisi hyvä myöntää, koska muuten tulee riitasointuja, eikä kukaan halua kuunnella sellaista.  Lähinnähän tämä on johdon ongelma ... hemmetti sentään, tämän piti olla kulttuurijuttu, eikä mitään management-koulutusta. Joten palataan itse asiaan, kulttuuriin, tarkemmin osioon cultural reflections.

Petterin lisäksi on myös muita multi-instrumentalisteja, kuten esimerkiksi Bobby McFerrin, joka muinoin kävi myös Pori Jazzissa. Hänellä ei ole varaa edes kitaraan, mutta onneksi moniraitatekniikka ja digisysteemit on keksitty, joten hemmo voi soittaa kaikki instrumentit "kerralla". Bobby oli pähkäilijän sivuilla jo aiemminkin Riku Bona -jutun yhteydessä. Mutta nämä moniosaajat ovat harvassa ja siihen tarvitaan melkoisesti asennetta ja pilkettä. Ja sitä Petteriltä ja Bobbielta todella löytyy.