Tulossa:

Luonto elää ja muuttuu

Tietoja

Kategoria: Viherpiiperrystä

Julkaistu keskiviikko, 01 helmikuu 2012 00:35

Kirjoittanut Ekopähkäilijä

Osumia: 161

Viimeisestä jutustani onkin melkoisesti aikaa, koska työt vievät maailmalle. Näin ollen aikaa ekopähkäilyyn ei juurikaan ole, vaikka aiheita olisi vaikka kuinka. Nyt päätin uuden vuoden kunniaksi vetää yhteen eräitä havaintoja ja pähkäilyjä luonnosta hieman pidemmällä aikavälillä.

Aloitetaanpa tarinointi kesän jutusta, jossa hehkutin runsaita metsäkanalintupoikueita. Sama trendi oli havaittavissa joulun ajan luontoretkillä. Parhaimmillaan näin kymmenen teeren tokkia lennossa. Eräs vanha tuttu erämies kertoi nähneensä Pohjanmaan puolella kymmenien teerien parvia. Myös metsoista tuli muutamia havaintoja, joten voidaan sanoa niillä menevän kovaa. Muutos kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen on melkoinen.

Kun kävin ostamassa joulukalaa Merikarvian satamasta yhdessä Takan kanssa, niin puhuimme pitkät tarinat kalastajien kanssa. Vai pitäisikö puhua entisten kalastajien kanssa, koska heidän elinkeinonsa on melkoisissa vaikeuksissa. Syynä ei ole pelkästään EU:n politiikka tai direktiivit, vaan hylkeiden kannan voimakas kasvu. Sen seurauksena kalastus ainakin länsirannikolla on avoveden aikaan äärimäisen vaikeaa, koska hylkeet putsaavat kaikki pyydykset. Nämä ovat toki vain kalastajien juttuja, mutta herättävät ajattelemaan.

Nuoruudessa 60-luvulla laulujoutsen oli harvinaisuus. Jos sellainen lähijärvelle ilmaantui, niin sitä lähtivät tavalliset kyläläisetkin pongaamaan. Sen jälkeen kylällä riitti puhetta hienosta kansallislinnustamme. Viime vuosina lintu on yleistynyt siinä määrin, että nyt puhutaan siitä, että se mukamas uhkaa sorsakantoja. Pari vuotta sitten se ilmestyi myös eräälle lajirikkaalle hienojen lampareiden kruunaamalle keidassuolle. On mielenkiintoista havaita, että se nykyisin jakaa suon suurimman lampareen kahtia sen aiemman pomon kuikan kanssa. Kuikka on ikivanha laji, joka ei suostu antamaan periksi tulokkaalle. Koska talvi on ollut leuto, jouluna saattoi kuunnella joutsenten kailotusta lähijärviltä.

Kunnan hirvimiehet valittelivat sitä, että peuroja on vähän. Heidän tarinoidensa mukaan syynä on ilveskannan voimakas kasvu. Tupsukorvat verottavat erityisesti vasoja kesäaikaan, joten peurakannan uudistuminen vaarantuu. Ilvesten kaatolupia on jo saatu, mutta kuinka paljon niitä mahdetaankaan kaataa luvatta. Ilves ei todellakaan ole uhka ihmisille, mutta ihminen kokee petoeläimet poikkeuksetta kilpailijoikseen. Tämä pätee erityisesti suden suhteen, mistä hyvänä esimerkkinä on juttu Savon sisien tilanteesta. Itsekin olen pähkäillyt tätä teemaa jo aiemmin, joten jätetään sen pyörittely tällä kertaa tähän.

Mutta luonnossa on myös toisenlaisia trendejä eli eräiden lajien kantojen vahvistuessa toiset joutuvat väistymään tai ympäristön muuttuessa joillekin lajeille ei enää ole sopivia elinympäristöjä. Ensimmäiseksi mieleen tulee kottarainen, joka 60-70-luvuilla oli yleinen pesijä maatilojen pihapiirien pöntöissä. Sen jälkeen sen kannat romahtivat ja puhuttiin jo sukupuuttoon häviämisestä, mutta viime vuosina loppukesästä Kirkkonummenkin peltoaukeilla on kottarainen poikineen. Eli laji on mitä ilmeisimmin löytänyt karjatilojen tilalle uuden selviämiskeinon Suomen luonnossa. Hieman samaa on varpusen tarinassa, mutta sittemmin se löytänyt kavereikseen Kirkkonummen sadat hevoset. Nekin ovat enimmäkseen pikkuvarpusia.

Niinikään 60-70-luvulla piisami oli vakioasukas Pohjois-Satakunnan järvillä ja kosteikoilla. Sittemmin 90-luvulla se hävisi salaperäisesti, enkä ole tainnut nähdä sitä kertaakaan sen jälkeen. Eikä sen pesäkekojakaan näy järvien reunavyöhykkeillä. Syytä häviämiseen ei tiedetä, mutta joskus sen yhteydessä puhutaan saukon yleistymisestä, mutta ei niitäkään paljoa ole näkynyt. Pitää muistaa, että piisami on vierasperäinen laji, joka tuotiin Suomeen sodan jälkeen turkiseläimeksi. Ehkä luontoäiti keksi jotain sen eliminoimiseksi.

Myös jänöjussin kohtalo mietityttää. Talvisilla hiihtoretkillä näkee todella vähän niiden jälkiä, ja myös metsästäjät valittavat niiden puutetta. Syyttävät huuhkajia tai ilveksiä, mutta kun joulunaikaan näin valkoisen jäniksen mustassa maisemassa, niin syyttävä sormi osoittaa ilmastonmuutoksen suuntaan. Sen tilalle on tullut leutoihin talviin sopeutunut rusakko, jolla silläkin on ongelmansa kovan talven yllättäessä.

Huuhkajaa on turha syyttää, koska sen kannat ovat vähentyneet huolestuttavasti. Yksi syy oli se, että EU-direktiivien voimalla suljettiin paljon paikallisia kaatopaikkoja, jotka olivat huuhkajien tukikohtia. Syitä on toki muitakin; esim. metsätalouden muutos. Muista nuoruuden ajan linnuista tulee mieleen säksättävä kivitasku, jonka vähentyminen on mysteeri, koska samat kiviaidat ovat yhä kylillä, joten pesäpaikat ovat tallella. Eräänlainen anekdootti on peltosirkku, joka on erityisesti ranskalaisten suuri herkku. Tarinan mukaan Mitterandin viimeinen ateria oli nimenomaan peltosirkkua, mutta tuskin hän niitä on näin vähiin syönyt.

Näitä voisi kirjoitella pitkät pätkät. Monesti on ennakoitu, että se ja se laji tulee häviämään, mutta eipäs sittenkään. Luonto on niin moniulotteinen kokonaisuus, että ihminen ei sitä voi juurikaan ennustaa. Muutokset elinympäristössä meillä tai talvehtimisalueilla etelässä, uudet kilpailijat tai pedot, suojelutoimet ja nykyisin erityisesti ilmastonmuutos vaikuttavat lajien kehitykseen. On liian monimutkaista tavalliselle sunnuntaipongarille, mutta kunhan kirjoittelin omia havaintojani. Itse kukin voi vapaasti täydentää.